Eetillinen työ -virike jokaiselle.

Minulle tärkein itseopiskeluni kooste .

Eetillinen työ tarkoittaa luonnollisten tarmolajien
muuntamista sellaisiin muotoihin, jossa ne voivat
luoda arvokkaita tuloksia.

Objektiivisena periaatteena, jota noudatetaan
etiikan sisältöä ja inhimillisten tekojen arvioimista
määrättäessä, tulee siis tässä olemaan yleisen menestyksen
periaate. Sen mukaan millään teolla ole arvoa, elleivät
ne edistä tajuisten olentojen elämää ja onnea.

Hyvä on niinimuodoin teko, joka säilyttää
elämänkokonaisuutta, ja antaa elämänsisällölle
täyteläisyyttä ja eloa. Hyvää on tarkoituksenmukainen
ja hyödyllinen, joka säilyttää ja edistää tajuisten
olentojen menestystä, lisää heidän mielihyväänsä
tai vähentää heidän tuskaansa.

Paha on teko, jolla on enemmän ja vähemmän ilmeinen
taipumus hajottamaan tai supistamaan
elämänkokonaisuutta ja sen sisältöä.
Eristys ja sokeus ovat kaksi piirrettä,
jotka ilmenevät pahassa. Kreikkalainen etiikka pani
painoa sokaistumiseen, joka herättää ylimielisyyttä
ja julkeutta. Homeros ja traagikot synnin alkuperäksi
järjen himmenemisen ja Sokrates suorataan tietämättömyydeksi.

Pahuuden ongelma ei Augustinuksen mielestä ole ajattelun
tietä ratkaistavissa. Turmeltuneelta sielulta puuttuu
voimaa vastustaa huonoja yllykkeitä. Se taipuu helposti
seuraamaan niitä sen sijaan, että se kiinnittyisi hyvään.
Ihminen ei pysty itse parantamaan jakautunutta sieluaan.

Eetillisten arvostelmain tarkoituksena on osoittaa
välineitä ja keinoja, joiden avulla saavutetaan joitain,
jolla on arvoa meille ja jonka sen vuoksi enemmän tai
vähemmän tietoisesti teemme tarkoitusperäksi.
Eetilliset arvostelmat koskevat inhimillisiä tekoja ja
inhimillisiä elämänjärjestyksiä (instituitioja), viimeksi
mainittu kuitenkin ainoastaan, mikäli ne ovat aiheutuneet
inhimillisistä teoista ja mikäli ne ovat näiden tekojen
avulla muutettavissa. Teko johtuu yksilön sisäisestä
olennosta, hänen vaistoistaan ja vieteistään, hänen
ajatuksistaan ja tunteistaan.

Tieteellisessä etiikassa me vain pyrimme ymmärtämään
itseämme, pääsemään selville, minkä periaatteiden mukaan
elämäämme ohjaamme sekä saattamaan nämä periaatteet
suurempaan selvyyteen ja keskinäiseen sopusointuun.
Inhimillisessä ja hengenelämässä vallitsee alinomainen
vuorovaikutus tajuisen ja tajuttoman samoin kuin tiedon,
tunteen ja tahdon kesken.

Ihminen kasvaa korkeampain tarkoitusperänsä ohella,
mutta on myös niin, että hänen täytyy olla kasvanut
voidakseen asettaa itselleen korkeampia tarkoitusperiä.

Vapaampien yhteiskuntamuotojen vallitessa tunnustetaan,
etteivät ihmisen tehtäviä määrää ainoastaan yleiset lait
ja ulkonaiset olosuhteet, vaan ennen kaikkea hänen
omalaatuinen luontonsa. Tämä tajuttiin jo vanhalla ajalla
Kreikassa. Sokrates tehosti luontonsa ja kykyjensä
välttämättömyyttä tehtävänsä keksimisen ehtona.

Stoalaiset kehittivät tätä ajatusta edelleen: se, joka ei
noudata luontoansa, ei voi säilyttää elämänsä persoonallista
yhtenäisyyttä ja ykseyttä. Siksi pitää tehdä kuten hyvät
näyttelijät, jotka eivät valitse itselleen suurempia osia,
vaan valitsevat ne osat, jotka sopivat parhaiten heidän lahjoihinsa…

Otteita kirjasta Etiikka, Hoffding 1887.